Reilu viikko sitten perhettämme kohtasi suru-uutinen kun kaksi päivää sairastanut Jennifer kanamme pääsi vihreämmille niityille. Perjantaina huomasin, että Jennifer oli jotenkin oudon vaisu ja hiljainen. Liikkui vaivalloisesti ja halusi vain köllötellä. Tutkin kanaa vähän tarkemmin ja huomasin, että sen rinta oli oudon pullea. Soitin kanojen oikealle omistajalle heti toimintaohjeita, mutta syyksi hän arveli kuputukoksen, joka on kyllä lähes poikkeuksetta tappava tila. Koitin hieroa masua ja syötin öljyä lusikalla perjantain ja lauantain. Kana vain meni vaisummaksi ja lopulta ei päässyt itse edes liikkumaan kun vain kellotti mahansa kanssa. Lauantaina jo taisin arvata, että loppu olisi lähellä. En silti arvannut, että se olisi niin lähellä, että jo sunnuntai-aamuna jouduin pakkaamaan kylmän kanan pahvilaatikkoon ja kaivaa haudan tontin perälle. En ollut oikein itsekään tähän valmistautunut, saati pystynyt puhumaan asiasta lasten kanssa. Emme siis tajunneet pitää hautajaisia. Näiden kuvien myötä kuitenkin nyt lastenkin kanssa voidaan aina muistella Jenniferin kesälomaa meillä...
Jennifer oli alusta lähtien kaikista viidestä kanasta kesyin. Sen sai syliin helposti ja myöhemmin se oikeastaan itse tuli vastaan. Kanat ei kai yleensä lähtökohtaisesti kaipaa rapsutteluja tai hellyyttä, mutta tämä kana ei niistä nähdäkseni myöskään kärsinyt. Jennifer sai nimensä blondista värityksestään ja siitä, että antautui aivan liian helposti ihmisen käsittelyyn. Varsinainen tyrkky siis - ja tämä ei ole loukkaus ketään Jenniferiä kohtaan, suokaa anteeksi, mutta kun piti keksiä joku J-kirjaimella alkava tyrkkytytön nimi, niin se oli ensimmäinen, mikä tuli mieleen.
Jennifer oli Oton ehdoton suosikkikana. Se oli ensimmäinen, minkä Otto itse sai kiinni eikä se karannut sylistä. Se kesti hyvin lentoharjoituksia ja suostui aina vain uudestaan oppilaaksi. Jenniferin kärsivällisyys oli suorastaan käsittämätöntä, sillä välillä lentoharjoitukset olivat varsinaista muilutusta. Karkuun se olisi kyllä halutessaan päässyt.
Lapset leikkivät toki kaikkien muidenkin kanojen kanssa, mutta tämä Jennifer pääsi leikkeihin tyrkyn luonteensa asioista muita useammin. Myöhemmin kesällä myös Siiri uskaltautui pitämään kanaa sylissä ja käsittelemään kanoja rohkeammin, joten Jennifer oli kiva leikkikaveri molemmille lapsille. Siiri ei toki kanaa saanut yksin kiinni, mutta sen jälkeen kun se oli kopista haettu leikkeihin, niin kyllä hän sitä sitten sai silitellä ja nostella...
Yllä olevassa kuvassa lapset leikkii laivaa. Minä sain siinä lomassa mukavasti lajitella lähteviä tavaroita ja siivota varastoa kun lapset ja kana pystyttivät laivan (musta muovi) varaston ulkopuolelle.
Tässä kuvassa näyttää olevan vähän epäergonominen kantoasento, mutta eihän tuo Jennifer kyydistä lähtenyt. Kyllä pienen tytön sylistä kana pääsisi pois lähtemään näkemättä edes vaivaa. Taisi olla kohtaloonsa alistunut leikkikaverikana...
Joka tapauksessa Jennifer oli oikein mukavaa seuraa koko kesän aina toukokuusta elokuun loppupuolelle. Teemme parhaamme, että loput neljä kanaa ja kukko pysyvät loppulomansa ajan hengissä. Mitä ilmeisemmin meidän hoodeilla ei liiku petoeläimiä, kun lampaat saivat koko kesän olla rauhassa eikä kanojakaan ole mystisesti hävinnyt, vaikka ne vapaana ison osan päivästä ovatkin.
Tämä postaus oli siis Jenniferin muistolle. Tähän varmasti lasten kanssa palataan monta kertaa, sillä virallisia hautajaisia emme järjestäneet. Voiskohan hautajaiset järjestää jälkikäteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti